Taidekäsityksestäni….
Taide on itseilmaisua. Taiteessa näkyy aina tekijänsä jälki,
ja sitä tehdään omista lähtökohdista. Tulokulma on mielestäni väärä silloin,
kun ajatellaan ainoastaan kohdetta. Ideoiden täytyy lähteä itsestä, ne kertovat
aina jotain omasta maailmasta, vaikka olisivatkin toiselle suunnattuja.
Olen pohtinut paljon, onko kirjoittaminen taidetta. Olen
harrastanut sanataidetta Jyväskylän kansalaisopistolla kymmenen vuoden ajan,
mutta en ole varsinaisesti kokenut, harrastuksen nimestä huolimatta, tekeväni
taidetta. Vaikka kirjoittaminen on minulle itseilmaisua, se ei tunnu taiteen
tekemiseltä.
En ole mielestäni taiteellisesti lahjakas, mutta pidän
itseäni hyvänä kirjoittajana. Miellänkin taiteeksi lähinnä maalaamisen,
valokuvaamisen, veistokset ja patsaat sekä suurelta osin myös musiikin. Kyse on
tunteen välittämisestä, ja aito tunne lähtee tekijästä itsestään. Inhoan
tekotaiteellisuutta, ja yritän välttää väkisin yrittämistä. Jos joku merkitys
ei aukene esimerkiksi omasta maalauksestani muille kuin minulle itselleni, se
ei ole huonoa taidetta. Sen sijaan jos en itse tunnista maalauksesta hakemaani
mutta muut sen näkevät, lähtökohta on väärä.
Ylläoleva ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mielestäni olisi
olemassa vain yksi totuus. Jokainen löytää taiteesta omanlaisiaan merkityksia,
eivätkä ne välttämättä ole tarkoituksellisia. Pointti on tekijän ajatuksessa.
Mielestäni teoksen täytyy aiheuttaa jonkintasoisia ajatuksia tekijässä, jotta
se voi myös aiheuttaa niitä muissa. Ajatukset eivät välttämättä ole samoja,
mutta ei niiden tarvitsekaan.
Itse pidän eniten valokuvista. Niiden välittämä pysähtynyt,
mutta aito todellisuus puhuttelee minua. Sen vuoksi menin innoissani
valokuvanäyttelyyn, varasin kunnolla aikaa ja toivoin pitäväni näkemästäni.
Toiveeni toteutui.
Hannes Heikura: ZONE
Vierailin Hannes Heikuran ZONE-näyttelyssä Jyväskylän
taidemuseossa 26.10.2014. Näyttely koostuu kahdesta mustavalkoisesta
kuvasarjasta: DARK ZONE (Hämärä Vyöhyke, 2011) ja WE WALK ALONE
(Kuljemme Yksin, 2013). Portaita näyttelysaliin noustessa törmää Heikuralta
lainattuun sitaattiin , jossa hän sanoo, että valokuvien perusta on
dokumentaarisuus. Kuvat eivät kuitenkaan ole dokumentteja, vaan hänen omia
tulkintojaan.
Kuvat perustuvat kahteen elementtiin; pimeään ja valoon.
Mustavalkoisuus luo dramatiikkaa ja vahvaa kontrastia; yksittäiset asiat
nousevat esiin. Kaikissa kuvissa on valoa, mutta se valaisee vai osittain,
esimerkiksi päälaen ja pöydän eräässä teoksessa. Pimeys on vallitseva voima,
joka näyttäytyy pelottavana, muttei tunnu vyöryvän päälle. Se on vain läsnä,
vahvasti. Sen sijaan ihmishahmon läsnäoloa ei aina tunne. Kuvien hahmot
näyttävät usein usvaisilta, läpinäkyviltä, jopa mysteerisiltä. Ne eivät tunnu
olevan tästä maailmasta.
Asettelu on mielenkiintoinen seikka. Ihmishahmo kuvataan
milloin suoraan edessä, milloin pienenä alanurkassa tai päänä vesilammikossa.
Kuvissa on vain hippunen ihmiselämää, mutta silti ne saavat minut tekemään
tulkintoja. Onko graffitien vieressä seisova
mies rikollinen? Onneton? Rauhaton? Pohdiskeleva? Odottaako tupakoiva
nuori neiti jotakuta? Peittääkö ihminen kasvonsa surun, pelon, järkytyksen,
tuskan vai niiden kaikkien vuoksi? Keitä ovat kuvien henkilöt, ja miksi he ovat
kuvissa?
Katson erästä teosta ja mietin, miltä minusta juuri sen edessä
tuntuu, fyysisesti ja psyykkisesti. Palelen, tai ne ovat vain kylmiä väreitä.
Muu elämä ympäriltä katoaa, ja ajatukset keskittyvät vain tähän. Aikaa ei ole,
eikä stressiä mistään arkisisesta, mikä odottaa tämän taidenäyttelyn jälkeen.
On vain minä ja mustavalkoisuus. Tunne koukuttaa, ei tee mieli liikkua. Aika
pysähtyy.
Mietin Heikuran sanomaa; kuvat ovat dokumetoineet hetken, ja
se näkyy niissä. Toisaalta jokainen ihminen näkee asiat aina eri tavalla. Näen
kuvissa valon ja pimeyden, kiiltävät sadepisarat ovat kirkkautta. Heikura näkee
kohteen kuvaushetkellä eri tavalla ja eri näkökulmista kuin muut läsnäolijat.
Hän näyttää sen meille omasta näkövinkkelistään, ja siinä on heijastuneena
hänen maailmansa sekä elämänsä kokemukset. Näkemämme ja tekemämme eivät ole
irrallisia omasta menneisyydestämme. Näin dokumentista on syntynyt tulkinta. Itse
näen tilanteet Heikuran linssin läpi, mutta omana itsenäni. Ne kertovat minulle
eri asioita, näen ne maailmassani. En ollut paikalla, kun kuva otettiin.
Minulla on siis vain hetki, sekunnin murto-osa, rajattu alue. Asioita jätetään
kertomatta. Jokaisen ihmisen totuus on erilainen, mutta oikea. Kuvat vaativat
tulkintaa, ja se on katsojan vastuu.
Kuvassa ovat miehen kengät. Pieni askel tuntuu painavalta,
yllättäen suuremmalta asialta, kuin mikään muu tässä maailmassa. Tärkeintä on
hetki. Tuon askeleen jälkeen lätäkkö ei enää heijasta kuvaa kasvoista, vaan
taivaasta. Askeleen aikana tilanne ei radikaalisti muutu, mutta silti mikään ei
ole ennallaan. Askel myöhemmin tuon kuvan ottaminen ei enää onnistuisi. Hetki
ei enää palaa, vaan maailma ottaa väistämättömiä harppauksia eteenpäin. Se,
mikä nyt tapahtuu, ei toistu enää koskaan samanlaisena uudelleen. Jokainen
hetki on peruuttamaton ja ainutlaatuinen.
Heikura saa auringonkin säteilemään pimeyttä. Luulen, että
kuvassa on keskipäivä. Silti talo on musta, taivas on musta ja kuumailmapallo
on musta. Aurinko on valo, mutta se ei yllä maahan asti. Se on etäinen, jossain
kaukana. Vaikkei aurinko tuo valoa, kuva tuntuu todelta. Totta on se, mitä
tunnen, minulle totta. Kuvassa on pimeys, oli se kuinka paradoksaalista
tahansa. Vaikka järki sanoisi toista, kuva tuntuu minusta pimeältä.
Kuvien lisäksi valo ja varjo ovat läsnä itse tilassa. Istun
yksin nurkassa, joku musiikintapainen soi. Katosta tuleva valo luo tauluille
varjon, rivi on suora ja säännöllinen. Näyttely tuntuu kokonaiselta ja
yhtenäiseltä, kuvat ovat linjassa ja muodostavat selkeän kokonaisuuden,
mutteivat jatkumoa. On kasvoja, ääriviivoja ja kohtaloita. Sanoja visuaalisessa
muodossa, veitsellä leikattuja hetkiä. Katsojalle todellinen elämys.
Eräs teos häiritsee. Siinä mies istuu laatoitetun kadun
laidassa portaalla ja näyttää murtuneelta. Valo tulee kauniisti laattojen ylle
ja mies jää puolivarjoon. Tunnelma on kiireetön ja pysähtynyt, mutta sen rikkoo
yksi seikka, lokki. Lokki. Aivan keskellä kuvaa, valon ja varjon rajalla se
seisoo uljaasti, lähes pääosassa. Se seisoo tiedostamatta, että minun
silmissäni sille ei ole merkitystä kuvassa. Lokki hämmentää ja jättää
mietteliääksi.
Yksi asia yhdistää kaikkia kuvia; kukaan ei hymyile. Ihmiset
joko katsovat pois, näkyvät varjoina tai ovat vakavia. Värimaailma käsittää
paljon negatiivista, salattua ja tuntematonta. Löydän tarttumapintaa. Pimeässä
marraskuussa näyttely pääsee oikeuksiinsa, saa miettimään ja pysähtymään. Tulin
kaverin kanssa, mutta puhe loppui kuin seinään. Se ei tuntunut sopivalta, näitä
kuvia katsotaan hiljaa.
Pimeyden avulla voi tehdä näkyväksi asioita, joihin kukaan
ei muuten kiinnittäisi huomiota. Lenkit bussin katossa ovat pääosassa, tähtiä.
Samanaikaisesti ne tuovat mieleen hirttosilmukat. Värien rakastajana
mustavalkoisuus puhutteli minua tänään enemmän kuin koskaan ennen. Se vei pois
tästä maailmasta ja avasi oven sinne, mitä ei värikuvien läpi näe. Alussa mieleeni
tullut ajatus toistuu lopussa.
Mitä kuvissa näkyy, mitä jää kertomatta? Kumpi on
olennaista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti