Flanööri: Metsän suojissa

Maassa on hieman lunta, mutta muuten aamu on hämärä. Kello on noin yhdeksän, kun puen päälleni paksut toppavaatteet ja laitan taskuihini puhelimen, pienen muistivihon sekä kynän. Puhelimen laitan äänettömälle ja kytken nettiyhteyden pois päältä; aion keskittyä vain olennaiseen, siihen, mitä ympärilläni näen ja kuulen. Aion kävellä tutun koiranulkoilutusreittini läheiselle mäelle, tällä kertaa ilman koiraa ja aidosti ympäristöön keskittyen. Kyseinen metsäpolku saa minut aina rauhalliseksi, mutta nyt aion selvittää, mikä siitä tekee niin poikkeuksellisen. On sellainen olo, kuin olisin lähdössä tutkimusretkelle.

Lumi narisee ihanasti, vaikka sitä on vain ohut kerros. Tulee jouluinen olo, kun kävelen kohti metsäpolun alkupäätä. Talojen jouluvalot hohtavat kauniisti aamun hämärässä. Taivaassa on kaikki siniharmaan sävyt, ja kuulen lintujen laulavan hiljaa. Tuuli on pieni ja hento, sen huomaa ainoastaan, jos pysähtyy paikalleen seisomaan. Maassa on ihmisen ja koiran jälkiä rinnakkain, täysin sulassa sovussa. Tunnelma on kaikin puolin harmoninen ja rauhallinen, ehkä jopa harras. Omakotitaloalueella ihmiset ovat jo lähteneet töihinsä, en näe ketään matkallani metsäpolulle. On rauhallinen eikä enää lainkaan unelias olo.

Metsässä vesi tippuu puista; lämpötilan täytyy olla hieman plussan puolella. Polun lumipeite vaihtelee; välillä lunta on vain ohuesti, välillä ei lainkaan. Joissain kohdissa vesipisarat ovat rei'ittäneet ohuen lumen. Se on satanut vasta yöllä, sillä kenenkään jälkiä ei näy. Olen ensimmäinen, ja saan jättää omat jälkeni puhtaaseen ja koskemattomaan lumipeitteeseen.

Katseeni kiinnittyy kaatuneeseen kuuseen, jota tarkkailen aina ohi kävellessäni. Nyt pysähdyn paikalleni tutkimaan. Kuusessa näen samanaikaisesti jotain surullista, kaunista, pientä ja mahtavaa. Siinä se makaa, eikä muuta voi. Jatkan matkaa.

Luonto on rauhassa, vain vesipisarat pitävät pudotessaan ääntä. Ilmaa on helppo hengittää, se on sopivan kosteaa, viileää ja raikasta. Istun kallion laidalle, ohut puunrunko on vasemmalla kaatumaisillaan. Kun kirjoitan havaintoja vihkooni, sadepisara osuu etusormeni päälle. En tahtoisi nousta. 

Jatkan kuitenkin matkaani kohti kalliota. Kuuluu raskaan ajoneuvon ryminä, sillä ylhäällä, puiden suojissa on työmaa. Se onkin ainoa asia, joka pilaa muuten niin rauhallisen ja kauniin luontokokemuksen. Jos olisin tullut pimeän aikaan illalla, noita ääniä ei olisi ollut. Toisaalta, paljon olisi silloin jäänyt näkemättä. Valo antaa mahdollisuuden pieniin havaintoihin.

Ylhäällä on enemmän lunta, kerros on paksu ja koskematon. Tuulee kovempaa, kuuluu oikein huminaa. Lopulta olen kukkulan päällä, aikaa kymmenen minuutin matkaan on kulunut vajaa puoli tuntia. Ajoneuvot rymisevät, mutten näe niitä.

Katselen asuinalueita ja metsää alla tarkemmin. Minulla on tapana aina koiraa ulkoiluttaessani pysähtyä hetkeksi tähän, korkeimmalle kohdalle. Näyssä on jotain kaunista ja rauhoittavaa, nyt saan kerrankin pysähtyä kunnolla. Pidän näkemästäni ja istun alas. Kirjoittelen taas asioita muistiin.

Maisema on kotoisa, turvallinen ja kaunis. Tuolla alhaalla minä asun ja olen, lähes luonnon syleilyssä, mutta silti hyvän matkan päässä keskustasta. Voisinko edes toivoa enempää?

Kävelen samaa reittiä rauhassa kotiin. Olo on virkeä ja rauhallinen. Ei harmita yhtään, että päätin laittaa herätyskellon soimaan kahdeksalta ensimmäisenä lomapäivänä, sillä tämä kokemus oli hyvä. Noin 45 minuutin mittaisen kävelyni aikana päivä on kirkastunut ja lumiaura käynyt tiellämme. Tulen  sisälle ja istun kirjoituspöytäni ääreen. Ikkunasta näen, kuinka lumisade alkaa.