Flanööri: Metsän suojissa

Maassa on hieman lunta, mutta muuten aamu on hämärä. Kello on noin yhdeksän, kun puen päälleni paksut toppavaatteet ja laitan taskuihini puhelimen, pienen muistivihon sekä kynän. Puhelimen laitan äänettömälle ja kytken nettiyhteyden pois päältä; aion keskittyä vain olennaiseen, siihen, mitä ympärilläni näen ja kuulen. Aion kävellä tutun koiranulkoilutusreittini läheiselle mäelle, tällä kertaa ilman koiraa ja aidosti ympäristöön keskittyen. Kyseinen metsäpolku saa minut aina rauhalliseksi, mutta nyt aion selvittää, mikä siitä tekee niin poikkeuksellisen. On sellainen olo, kuin olisin lähdössä tutkimusretkelle.

Lumi narisee ihanasti, vaikka sitä on vain ohut kerros. Tulee jouluinen olo, kun kävelen kohti metsäpolun alkupäätä. Talojen jouluvalot hohtavat kauniisti aamun hämärässä. Taivaassa on kaikki siniharmaan sävyt, ja kuulen lintujen laulavan hiljaa. Tuuli on pieni ja hento, sen huomaa ainoastaan, jos pysähtyy paikalleen seisomaan. Maassa on ihmisen ja koiran jälkiä rinnakkain, täysin sulassa sovussa. Tunnelma on kaikin puolin harmoninen ja rauhallinen, ehkä jopa harras. Omakotitaloalueella ihmiset ovat jo lähteneet töihinsä, en näe ketään matkallani metsäpolulle. On rauhallinen eikä enää lainkaan unelias olo.

Metsässä vesi tippuu puista; lämpötilan täytyy olla hieman plussan puolella. Polun lumipeite vaihtelee; välillä lunta on vain ohuesti, välillä ei lainkaan. Joissain kohdissa vesipisarat ovat rei'ittäneet ohuen lumen. Se on satanut vasta yöllä, sillä kenenkään jälkiä ei näy. Olen ensimmäinen, ja saan jättää omat jälkeni puhtaaseen ja koskemattomaan lumipeitteeseen.

Katseeni kiinnittyy kaatuneeseen kuuseen, jota tarkkailen aina ohi kävellessäni. Nyt pysähdyn paikalleni tutkimaan. Kuusessa näen samanaikaisesti jotain surullista, kaunista, pientä ja mahtavaa. Siinä se makaa, eikä muuta voi. Jatkan matkaa.

Luonto on rauhassa, vain vesipisarat pitävät pudotessaan ääntä. Ilmaa on helppo hengittää, se on sopivan kosteaa, viileää ja raikasta. Istun kallion laidalle, ohut puunrunko on vasemmalla kaatumaisillaan. Kun kirjoitan havaintoja vihkooni, sadepisara osuu etusormeni päälle. En tahtoisi nousta. 

Jatkan kuitenkin matkaani kohti kalliota. Kuuluu raskaan ajoneuvon ryminä, sillä ylhäällä, puiden suojissa on työmaa. Se onkin ainoa asia, joka pilaa muuten niin rauhallisen ja kauniin luontokokemuksen. Jos olisin tullut pimeän aikaan illalla, noita ääniä ei olisi ollut. Toisaalta, paljon olisi silloin jäänyt näkemättä. Valo antaa mahdollisuuden pieniin havaintoihin.

Ylhäällä on enemmän lunta, kerros on paksu ja koskematon. Tuulee kovempaa, kuuluu oikein huminaa. Lopulta olen kukkulan päällä, aikaa kymmenen minuutin matkaan on kulunut vajaa puoli tuntia. Ajoneuvot rymisevät, mutten näe niitä.

Katselen asuinalueita ja metsää alla tarkemmin. Minulla on tapana aina koiraa ulkoiluttaessani pysähtyä hetkeksi tähän, korkeimmalle kohdalle. Näyssä on jotain kaunista ja rauhoittavaa, nyt saan kerrankin pysähtyä kunnolla. Pidän näkemästäni ja istun alas. Kirjoittelen taas asioita muistiin.

Maisema on kotoisa, turvallinen ja kaunis. Tuolla alhaalla minä asun ja olen, lähes luonnon syleilyssä, mutta silti hyvän matkan päässä keskustasta. Voisinko edes toivoa enempää?

Kävelen samaa reittiä rauhassa kotiin. Olo on virkeä ja rauhallinen. Ei harmita yhtään, että päätin laittaa herätyskellon soimaan kahdeksalta ensimmäisenä lomapäivänä, sillä tämä kokemus oli hyvä. Noin 45 minuutin mittaisen kävelyni aikana päivä on kirkastunut ja lumiaura käynyt tiellämme. Tulen  sisälle ja istun kirjoituspöytäni ääreen. Ikkunasta näen, kuinka lumisade alkaa.

Taidekäsitykseni ja Hannes Heikuran ZONE

Taidekäsityksestäni….

Taide on itseilmaisua. Taiteessa näkyy aina tekijänsä jälki, ja sitä tehdään omista lähtökohdista. Tulokulma on mielestäni väärä silloin, kun ajatellaan ainoastaan kohdetta. Ideoiden täytyy lähteä itsestä, ne kertovat aina jotain omasta maailmasta, vaikka olisivatkin toiselle suunnattuja.

Olen pohtinut paljon, onko kirjoittaminen taidetta. Olen harrastanut sanataidetta Jyväskylän kansalaisopistolla kymmenen vuoden ajan, mutta en ole varsinaisesti kokenut, harrastuksen nimestä huolimatta, tekeväni taidetta. Vaikka kirjoittaminen on minulle itseilmaisua, se ei tunnu taiteen tekemiseltä.

En ole mielestäni taiteellisesti lahjakas, mutta pidän itseäni hyvänä kirjoittajana. Miellänkin taiteeksi lähinnä maalaamisen, valokuvaamisen, veistokset ja patsaat sekä suurelta osin myös musiikin. Kyse on tunteen välittämisestä, ja aito tunne lähtee tekijästä itsestään. Inhoan tekotaiteellisuutta, ja yritän välttää väkisin yrittämistä. Jos joku merkitys ei aukene esimerkiksi omasta maalauksestani muille kuin minulle itselleni, se ei ole huonoa taidetta. Sen sijaan jos en itse tunnista maalauksesta hakemaani mutta muut sen näkevät, lähtökohta on väärä.

Ylläoleva ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mielestäni olisi olemassa vain yksi totuus. Jokainen löytää taiteesta omanlaisiaan merkityksia, eivätkä ne välttämättä ole tarkoituksellisia. Pointti on tekijän ajatuksessa. Mielestäni teoksen täytyy aiheuttaa jonkintasoisia ajatuksia tekijässä, jotta se voi myös aiheuttaa niitä muissa. Ajatukset eivät välttämättä ole samoja, mutta ei niiden tarvitsekaan.

Itse pidän eniten valokuvista. Niiden välittämä pysähtynyt, mutta aito todellisuus puhuttelee minua. Sen vuoksi menin innoissani valokuvanäyttelyyn, varasin kunnolla aikaa ja toivoin pitäväni näkemästäni. Toiveeni toteutui.

Hannes Heikura: ZONE

Vierailin Hannes Heikuran ZONE-näyttelyssä Jyväskylän taidemuseossa 26.10.2014. Näyttely koostuu kahdesta mustavalkoisesta kuvasarjasta: DARK ZONE (Hämärä Vyöhyke, 2011) ja WE WALK ALONE (Kuljemme Yksin, 2013). Portaita näyttelysaliin noustessa törmää Heikuralta lainattuun sitaattiin , jossa hän sanoo, että valokuvien perusta on dokumentaarisuus. Kuvat eivät kuitenkaan ole dokumentteja, vaan hänen omia tulkintojaan.

Kuvat perustuvat kahteen elementtiin; pimeään ja valoon. Mustavalkoisuus luo dramatiikkaa ja vahvaa kontrastia; yksittäiset asiat nousevat esiin. Kaikissa kuvissa on valoa, mutta se valaisee vai osittain, esimerkiksi päälaen ja pöydän eräässä teoksessa. Pimeys on vallitseva voima, joka näyttäytyy pelottavana, muttei tunnu vyöryvän päälle. Se on vain läsnä, vahvasti. Sen sijaan ihmishahmon läsnäoloa ei aina tunne. Kuvien hahmot näyttävät usein usvaisilta, läpinäkyviltä, jopa mysteerisiltä. Ne eivät tunnu olevan tästä maailmasta.

Asettelu on mielenkiintoinen seikka. Ihmishahmo kuvataan milloin suoraan edessä, milloin pienenä alanurkassa tai päänä vesilammikossa. Kuvissa on vain hippunen ihmiselämää, mutta silti ne saavat minut tekemään tulkintoja. Onko graffitien vieressä seisova  mies rikollinen? Onneton? Rauhaton? Pohdiskeleva? Odottaako tupakoiva nuori neiti jotakuta? Peittääkö ihminen kasvonsa surun, pelon, järkytyksen, tuskan vai niiden kaikkien vuoksi? Keitä ovat kuvien henkilöt, ja miksi he ovat kuvissa?

Katson erästä teosta ja mietin, miltä minusta juuri sen edessä tuntuu, fyysisesti ja psyykkisesti. Palelen, tai ne ovat vain kylmiä väreitä. Muu elämä ympäriltä katoaa, ja ajatukset keskittyvät vain tähän. Aikaa ei ole, eikä stressiä mistään arkisisesta, mikä odottaa tämän taidenäyttelyn jälkeen. On vain minä ja mustavalkoisuus. Tunne koukuttaa, ei tee mieli liikkua. Aika pysähtyy.

Mietin Heikuran sanomaa; kuvat ovat dokumetoineet hetken, ja se näkyy niissä. Toisaalta jokainen ihminen näkee asiat aina eri tavalla. Näen kuvissa valon ja pimeyden, kiiltävät sadepisarat ovat kirkkautta. Heikura näkee kohteen kuvaushetkellä eri tavalla ja eri näkökulmista kuin muut läsnäolijat. Hän näyttää sen meille omasta näkövinkkelistään, ja siinä on heijastuneena hänen maailmansa sekä elämänsä kokemukset. Näkemämme ja tekemämme eivät ole irrallisia omasta menneisyydestämme. Näin dokumentista on syntynyt tulkinta. Itse näen tilanteet Heikuran linssin läpi, mutta omana itsenäni. Ne kertovat minulle eri asioita, näen ne maailmassani. En ollut paikalla, kun kuva otettiin. Minulla on siis vain hetki, sekunnin murto-osa, rajattu alue. Asioita jätetään kertomatta. Jokaisen ihmisen totuus on erilainen, mutta oikea. Kuvat vaativat tulkintaa, ja se on katsojan vastuu.

Kuvassa ovat miehen kengät. Pieni askel tuntuu painavalta, yllättäen suuremmalta asialta, kuin mikään muu tässä maailmassa. Tärkeintä on hetki. Tuon askeleen jälkeen lätäkkö ei enää heijasta kuvaa kasvoista, vaan taivaasta. Askeleen aikana tilanne ei radikaalisti muutu, mutta silti mikään ei ole ennallaan. Askel myöhemmin tuon kuvan ottaminen ei enää onnistuisi. Hetki ei enää palaa, vaan maailma ottaa väistämättömiä harppauksia eteenpäin. Se, mikä nyt tapahtuu, ei toistu enää koskaan samanlaisena uudelleen. Jokainen hetki on peruuttamaton ja ainutlaatuinen.

Heikura saa auringonkin säteilemään pimeyttä. Luulen, että kuvassa on keskipäivä. Silti talo on musta, taivas on musta ja kuumailmapallo on musta. Aurinko on valo, mutta se ei yllä maahan asti. Se on etäinen, jossain kaukana. Vaikkei aurinko tuo valoa, kuva tuntuu todelta. Totta on se, mitä tunnen, minulle totta. Kuvassa on pimeys, oli se kuinka paradoksaalista tahansa. Vaikka järki sanoisi toista, kuva tuntuu minusta pimeältä.

Kuvien lisäksi valo ja varjo ovat läsnä itse tilassa. Istun yksin nurkassa, joku musiikintapainen soi. Katosta tuleva valo luo tauluille varjon, rivi on suora ja säännöllinen. Näyttely tuntuu kokonaiselta ja yhtenäiseltä, kuvat ovat linjassa ja muodostavat selkeän kokonaisuuden, mutteivat jatkumoa. On kasvoja, ääriviivoja ja kohtaloita. Sanoja visuaalisessa muodossa, veitsellä leikattuja hetkiä. Katsojalle todellinen elämys.

Eräs teos häiritsee. Siinä mies istuu laatoitetun kadun laidassa portaalla ja näyttää murtuneelta. Valo tulee kauniisti laattojen ylle ja mies jää puolivarjoon. Tunnelma on kiireetön ja pysähtynyt, mutta sen rikkoo yksi seikka, lokki. Lokki. Aivan keskellä kuvaa, valon ja varjon rajalla se seisoo uljaasti, lähes pääosassa. Se seisoo tiedostamatta, että minun silmissäni sille ei ole merkitystä kuvassa. Lokki hämmentää ja jättää mietteliääksi.

Yksi asia yhdistää kaikkia kuvia; kukaan ei hymyile. Ihmiset joko katsovat pois, näkyvät varjoina tai ovat vakavia. Värimaailma käsittää paljon negatiivista, salattua ja tuntematonta. Löydän tarttumapintaa. Pimeässä marraskuussa näyttely pääsee oikeuksiinsa, saa miettimään ja pysähtymään. Tulin kaverin kanssa, mutta puhe loppui kuin seinään. Se ei tuntunut sopivalta, näitä kuvia katsotaan hiljaa.

Pimeyden avulla voi tehdä näkyväksi asioita, joihin kukaan ei muuten kiinnittäisi huomiota. Lenkit bussin katossa ovat pääosassa, tähtiä. Samanaikaisesti ne tuovat mieleen hirttosilmukat. Värien rakastajana mustavalkoisuus puhutteli minua tänään enemmän kuin koskaan ennen. Se vei pois tästä maailmasta ja avasi oven sinne, mitä ei värikuvien läpi näe. Alussa mieleeni tullut ajatus toistuu lopussa.

Mitä kuvissa näkyy, mitä jää kertomatta? Kumpi on olennaista?

Oma ilmaisuni koulun kuvataidetunneilla

Lapsena olin innokas piirtäjä, ja pidin itseäni ehkä jopa lahjakkaana. Käytin paljon värejä ja piirustukseni sekä maalaukseni olivat positiivisia. Alkuopetuksen aikaan olin erityisen kiinnostunut avaruudesta, ja piirsin muun muassa planeettoja ja teletappien näköisiä avaruusolioita. Harjoittelin lisäksi piirtämään mallista, muistan jäljitelleeni muun muassa Hippo- lehden virtahepoja Henriä ja Hannaa. Halusin tehdä tarkkaa jälkeä, jolloin esimerkiksi perhosta piirtäessäni kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin.

Piirsin mielelläni myös luontoon liittyviä asioita. Minulla oli vaihe, jolloin pidin kaikkea ihmisen aikaansaamaa rumana. Inhosin asfalttia, enkä halunnut piirtää esimerkiksi kaupunkiin sijoittuvia kuvia tai korkeita taloja. Sen sijaan järvet, metsät ja luonto kokonaisuudessaan viehättivät. Toinen selkeä vaihe, jonka ala-asteajalta muistan, oli kiinnostus symmetriaa kohtaan. Kaikelle piti aina olla pari, ja puolten täysin samanlaiset. Teimme ala-asteen puolivälissä käsitöissä jonkunlaista ryijyä, ja halusin, että värit toistuvat täsmälleen samanlaisina ylhäältä alas sekä alhaalta ylös. En voinut kuvitellakaan rikkovani kaavaa, mikä tuntuu näin jälkikäteen hieman kummalliselta.

Värimaailmasta erityisesti sinisen eri sävyt näkyivät usein piirroksissani. Vaikka pidin kirkkaista väreistä, punainen ei ollut minun juttuni. Olin melko meneväinen lapsi, ja tekevällehän tunnetusti sattuu. Haavoja on tullut luistellessa, pelatessa ja kaatuessa, ja niitä on sitten käyty usein terveyskeskuskessa paikkaamassa. Punainen on veren väri, ja se toi mieleeni tikkaamisen ja lääkärit. Sen vuoksi en oikein välittänyt käyttää sitä töissäni.

Myös yläasteaikana käytin töissäni paljon värejä, ja punainenkin oli palannut piirroksiini ja maalauksiini. Innostuin abstrakteista töistä osin sen takia, että pidin itseäni huonona ja melko lahjattomana piirtäjänä. Sen sijaan rakastin vain "roiskutella" maalia paperille, kuten kuvataideopettajamme lukiossa erästä työtapaa kuvaili. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut ajatella, miltä työ tulee näyttämään. Olen aina ollut melko suorituskeskeinen ihminen, ja koenumerot ja ylipäänsä lopputulos ovat olleet tärkeitä. Kuviksentunneilla kuitenkin parhaimmillaan onnistuin päästämään tuosta ajatuksesta irti, ja piirsin juuri niin kuin siinä hetkessä tuntui hyvältä.

Kuviksesta nauttimisen vastakkaisessa ääripäässä minulle oli ihmisen piirtäminen, jota inhosin. Kaikki oli mittasuhteista lähtien niin tarkkaa, enkä jaksanut oikein keskittyä, kun ajattelin, etten kuitenkaan osaisi. En piirrä ihmisiä, enkä oikeastaan eläimiäkään, mielelläni nykyäänkään. Tarkkuuden vaatimus aiheuttaa minussa hieman ahdistusta, joten niistä töistä en kykene nauttimaan tai uppoutumaan niihin.

En muista, että negatiiviset tunteet tai ajatukset olisivat koskaan näkyneet kuvataidetöissäni. Olen ollut aina positiivinen ja hyviä asioita painottava, energinen ihminen. Ala-asteella työni olivatkin symmetriasta huolimatta usein melko rauhattomia, kun taas harmonian opin löytämään ehkä vasta yläasteella. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä "tylsemmäksi" ilmaisuni on kenties muuttunut. Alaluokkien jännitys, mielikuvitus ja avaruusolennot ovat vaihtuneet tavallisempiin asioihin, kun nykyään osaan piirtää myös niitä asfalttisia katuja. Toivoisin, että oppisin tekemään yhä monipuolisempia töitä, niin abstrakteja, konkreettisia, surullisia kuin iloisiakin. Kuvataide on hyvä tapa itseilmaisuun, ja sen tähden monipuolisuus olisi tärkeää.

Kahdeksas demo 12.12

Edellisellä viikolla ryhmät olivat valmistelleet lyhyen pedagogisen tuokion, joista yksi toteutettiin. Tehtävänä oli ottaa mukaan käytetty hehkulamppu, joita sitten tulisimme hyödyntämään jollain tavalla. Teimme joulukuuhun sopivasti kuusenkoristeita, mikä oli mielestäni loistava idea! Maalasimme hehkulamput akryylimaaleilla, minkä jälkeen niihin oli mahdollisuus kiinnittää naru tai muunlaista tekstiiliä kuumaliimapistoolilla. Esimerkkinä meille näytettiin kuvia pingviineistä, ja monet päätyivätkin tekemään sellaisen. Lisäksi valmistui muun muassa possu ja kuusenkoristeita. Itse sain lampun, joka oli suipon muotoinen, joten en ryhtynyt tekemään pingviiniä. Päätin tehdä melko "tavallisen" joulupallon, maalasin punaisen pohjan ja siihen erivärisiä pisteitä. Lopputulos oli mielestäni hieman levoton, ja jäinkin harmittelemaan, miksi en tehnyt esimerkiksi vain punaisia ja vihreitä raitoja. Tehtävä oli kuitenkin todella innostava, pidin siitä kovasti!

Muutenkin lamppujen hyödyntäminen oli loistoidea. Kaikenlaista uusiokäyttöä pitäisi mielestäni tuoda enemmän kouluihin. Kun tottuu käyttämään niin sanottua roskamateriaalia, alkaa luova ajattelukin kehittyä, ja ajan myötä ympärillään voi nähdä vaikka mitä mahdollisuuksia. Jos jonkinlaista purkkia ja pahvilaatikkoa voi käyttää uudelleen ja tehdä siitä taidetta, miksei siis lampuistakin?

Lisäksi teimme kehykset aiemmille syvä- tai kohopainotöille. Tässä keskeistä oli mielestäni mattoveitsen käyttö, joka ei ihan alkuopetukseen vielä sovi, sekä tarkka mittaaminen. Itsellänikin oli mattoveitsen käytöstä aikaa, joten onneksi se tuli nyt kerrattua. Kehyksistä tuli yksinkertaisen tyylikkäät, tosin musta väri olisi ehkä sopinut paremmin työhöni. Lopputuloskaan ei näytä kovin siistiltä, mutta ihan riittävän hyvältä omiin silmiini.

Seitsemäs demo 5.12

Teemoina olivat ihmisen mittasuhteet sekä perspektiivi. Harjoittelimme ihmisen piirtämistä elävästä mallista käyttäen erilaisia hiiliä. Aikaa oli yleensä kahdeksan minuuttia, mutta kokeilimme myös neljän ja kahden minuutin mittaisia piirroksia. Mielestäni hyvä neuvo oli, että kannattaa ensin hahmotella ääripäät, ja vasta sitten alkaa tarkentamaan viivaa ja mennä sisältöön. Näin aika ei loppunut koskaan kesken. Lisäksi työn lopputuloksesta ei tarvinnut kantaa huolta, kun aikaa oli vain vähän. Viimeisteltyä tulosta ei olisi ollut edes mahdollista saavuttaa.

8 min

8 min

4 min ja 2 min

 Lisäksi puhuimme perspektiivistä ja harjoittelimme yhden pakopisteen käyttöä. Aloitimme kuitenkin miettimällä, miltä kaupunki näyttää ihmisen, linnun ja sammakon näkökulmasta. Tämä melko yksinkertainen malli voisi toimia myös ala-asteella, sillä linnun ja sammakon tarkastelukulmat on helppo erottaa ja pohtia niiden eroja.

Olin piirtänyt huoneen pakopistettä apuna käyttäen muistaakseni yläasteella, ja luulin osaavani menetelmän. Luulo osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä olin unohtanut lähes kaikki perusasiat. Kokeilemalla ja omaan silmään luottamalla periaatteet alkoivat kuitenkin muistua mieleen, ja matto sekä taulut olivat nopeasti valmiita. Sen sijaan sängyssä ja hyllyssä oli turhan paljon haastetta. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, etten osaisi opettaa perspektiiviä, jollen itse ensin huolellisesti kertaisi sitä uudelleen. Toisaalta asia on melko haastava, joten se käytäisiin läpi todennäköisesti vasta ala-asteen lopussa.

Kuudes demo 28.11

Magneettieläin-työssä oli tarkoitus tehdä yhteisestä teemasta sovittuja eläimiä, joilla olisi irtonainen pää. Päiden paikkaa vaihdellessa syntyisi siten aivan uusia eläinlajeja. Kohderyhmänä meillä oli kuusivuotiaat eskarilaiset.

Käytin omassa sarvikuonossani kollaasitekniikkaa; kun ääriviivat on piirretty, lehdestä leikataan paloja, jotka liimataan pohjaan kiinni. Koitin etsiä mahdollisimman erilaisia harmaan sävyjä. Aikakauslehtien käyttäminen arskarteluun ja kuvataiteeseen on hyvä ratkaisu. Lehdistä saa paljon ideoita ja inspiraatiota, ja ne tulee näin uusiokäytettyä. Itse käytän usein vanhoja lehtiä hyödykseni tehdessäni esimerkiksi kortteja. Kollaasitekniikka vie yllättävän paljon aikaa ja vaatii keskittymistä. Toisaalta, kun tekemiseen syvetyy, se todellakin vie mukanaan. Aivan pienille koululaisille tällainen työskentely ei välttämättä sovi, mutta viimeistään 4-6. luokalla työtekniikka voisi olla hyvä.

Eläimiä voi käyttää oppimistarkoituksessa, esimerkiksi erilaisten kotieläinten tekeminen voisi olla lähellä oppilaiden maailmaa. Tunnistustehtävätkin ovat mahdollisia. Oppilaat voisivat innostua myös tekemään itse fantasiaeläimiä, joiden ei tarvitsisi esittää mitään tiettyä, vaan he saisivat käyttää mielikuvitustaan. Alussa olisi ollut hyvä sopia yhteisesti, kumpaan suuntaan eläinten päät ovat. Näin myös niiden vaihtelu olisi onnistunut kaikkien eläinten kesken.

Mangneettieläinten jälkeen siirryimme työstämään mustavalko-omakuvia. Kuva oli muokattu niin, että siinä oli vain mustaa ja valkoista, ja toinen osa, yleensä musta, leikattiin pois kirurginveitsessä. Tässä vaiheessa puutteellinen muokkaus näkyi; kuvassani oli myös harmaata, joten leikkaamisvaihe oli minulle haastava. Leikkaamisen jälkeen valittiin taustapaperi, johon tuputeltiin väriä leikatun omakuvan läpi.

Omakuvan monivaiheinen työstäminen sopii hyvin vanhemmille alakoululaisille ja yläkouluun. Veitsi oli melko terävä, ja tehtävä vaatii kuvankäsittelyn lisäksi huolellisuutta ja hienomotoriikkaa. Työskentelytapaa voi myös soveltaa. Itse olen tehnyt vastaavaa kerran aiemmin, yläkoulussa. Tuolloin otimme kuvat ja muokkasimme mustavalkoiseksi, minkä jälkeen teimme niistä kalvon. Piirtoheittimen avulla heijastamalla ääriviivat piirrettiin isolle, seinällä olevalle paperille. Lopuksi molemmat alueet maalattiin eri väreillä. Tämäkin työtapa oli monivaiheinen, sillä kuvanmuokkauksen lisäksi pääsi piirtämään sekä maalaamaan.

14.11 viides demo

Perjantain teemana oli lyhytelokuvat, joita teimme ryhmissä. Kesto oli minuutti, ja se tuli kuvata yhteen putkeen ilman leikkauksia tai pausen painamista. Ryhmämme työskentely oli alussa melko takkuista; kaikki olivat hieman unessa ja innottomia, eikä ideoita meinannut syntyä. Lopulta kolari-ajatus rupesi innostamaan, ja pihalla kuvatessa kaikki viimeistään syttyivät mukaan. Rooleja oli kolme, yksi kuvasi, yksi oli kuvaajan apuna ja minä toimin merkinnäyttäjänä pyörälle, jotta kolari saatiin tapahtumaan juuri oikeassa kohdassa.

Editoinnissa meillä oli kaksi konetta. Lauralla oli selvä visio siitä, mitä teemme, ja hän oli myös muokannut kerran aiemmin. Minunkin koneelleni ladattiin video, mutta autoin lähinnä äänien etsimisessä sekä mietin tehosteita. Editointivaiheessa osaaminen painottui. Vaikka ideoimme yhdessä, eniten pääsivät vaikuttamaan he, joilla oli kokemusta ja osaamista. iMovie-ohjelma oli toimintaidealtaan suhteellisen selkeä, itse ainakin opin sen melko nopeasti, ja innostuin muokkaamaan joitain kuvaamiani pätkiä vielä kotona illalla.

Ala-asteella videoiden tekeminen ei välttämättä toimisi. Kompastua voisi niin työnjaossa, organisoinnissa kuin teknologiassakin. On suuri riski, että osa oppilaista jäisi selkeästi sivustakatsojan osaan. Myöskin editointivaihe voisi olla haastava. Toisaalta, jos oppilailta löytyy teknistä osaamista ja harrastuneisuutta sekä intoa tämäntyyppiseen työskentelyyn, elokuvan keinoin voisi opiskella vaikka mitä. Erityisesti historialliset kertomukset taipuisivat hyvin lyhytelokuvaksi, ja voisivat innostaa oppilaita. Roolituksen vain täytyisi olla selkeä, jotta kaikki pääsisivät edes jollain tapaa osallistumaan. Luovuuden kannalta tämäntyyppinen työskentely on erittäin antoisaa.