Lapsena olin innokas piirtäjä, ja pidin itseäni ehkä jopa lahjakkaana. Käytin paljon värejä ja piirustukseni sekä maalaukseni olivat positiivisia. Alkuopetuksen aikaan olin erityisen kiinnostunut avaruudesta, ja piirsin muun muassa planeettoja ja teletappien näköisiä avaruusolioita. Harjoittelin lisäksi piirtämään mallista, muistan jäljitelleeni muun muassa Hippo- lehden virtahepoja Henriä ja Hannaa. Halusin tehdä tarkkaa jälkeä, jolloin esimerkiksi perhosta piirtäessäni kiinnitin huomiota pieniin yksityiskohtiin.
Piirsin mielelläni myös luontoon liittyviä asioita. Minulla oli vaihe, jolloin pidin kaikkea ihmisen aikaansaamaa rumana. Inhosin asfalttia, enkä halunnut piirtää esimerkiksi kaupunkiin sijoittuvia kuvia tai korkeita taloja. Sen sijaan järvet, metsät ja luonto kokonaisuudessaan viehättivät. Toinen selkeä vaihe, jonka ala-asteajalta muistan, oli kiinnostus symmetriaa kohtaan. Kaikelle piti aina olla pari, ja puolten täysin samanlaiset. Teimme ala-asteen puolivälissä käsitöissä jonkunlaista ryijyä, ja halusin, että värit toistuvat täsmälleen samanlaisina ylhäältä alas sekä alhaalta ylös. En voinut kuvitellakaan rikkovani kaavaa, mikä tuntuu näin jälkikäteen hieman kummalliselta.
Värimaailmasta erityisesti sinisen eri sävyt näkyivät usein piirroksissani. Vaikka pidin kirkkaista väreistä, punainen ei ollut minun juttuni. Olin melko meneväinen lapsi, ja tekevällehän tunnetusti sattuu. Haavoja on tullut luistellessa, pelatessa ja kaatuessa, ja niitä on sitten käyty usein terveyskeskuskessa paikkaamassa. Punainen on veren väri, ja se toi mieleeni tikkaamisen ja lääkärit. Sen vuoksi en oikein välittänyt käyttää sitä töissäni.
Myös yläasteaikana käytin töissäni paljon värejä, ja punainenkin oli palannut piirroksiini ja maalauksiini. Innostuin abstrakteista töistä osin sen takia, että pidin itseäni huonona ja melko lahjattomana piirtäjänä. Sen sijaan rakastin vain "roiskutella" maalia paperille, kuten kuvataideopettajamme lukiossa erästä työtapaa kuvaili. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut ajatella, miltä työ tulee näyttämään. Olen aina ollut melko suorituskeskeinen ihminen, ja koenumerot ja ylipäänsä lopputulos ovat olleet tärkeitä. Kuviksentunneilla kuitenkin parhaimmillaan onnistuin päästämään tuosta ajatuksesta irti, ja piirsin juuri niin kuin siinä hetkessä tuntui hyvältä.
Kuviksesta nauttimisen vastakkaisessa ääripäässä minulle oli ihmisen piirtäminen, jota inhosin. Kaikki oli mittasuhteista lähtien niin tarkkaa, enkä jaksanut oikein keskittyä, kun ajattelin, etten kuitenkaan osaisi. En piirrä ihmisiä, enkä oikeastaan eläimiäkään, mielelläni nykyäänkään. Tarkkuuden vaatimus aiheuttaa minussa hieman ahdistusta, joten niistä töistä en kykene nauttimaan tai uppoutumaan niihin.
En muista, että negatiiviset tunteet tai ajatukset olisivat koskaan näkyneet kuvataidetöissäni. Olen ollut aina positiivinen ja hyviä asioita painottava, energinen ihminen. Ala-asteella työni olivatkin symmetriasta huolimatta usein melko rauhattomia, kun taas harmonian opin löytämään ehkä vasta yläasteella. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä "tylsemmäksi" ilmaisuni on kenties muuttunut. Alaluokkien jännitys, mielikuvitus ja avaruusolennot ovat vaihtuneet tavallisempiin asioihin, kun nykyään osaan piirtää myös niitä asfalttisia katuja. Toivoisin, että oppisin tekemään yhä monipuolisempia töitä, niin abstrakteja, konkreettisia, surullisia kuin iloisiakin. Kuvataide on hyvä tapa itseilmaisuun, ja sen tähden monipuolisuus olisi tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti